Ossi Ojutkangas — sodassa kaikkia vastaan "En yritä loukata ketään erityisesti, vaan tasapuolisesti kaikkia." - Kalervo Palsa

Huomenna sinäkin voit olla ruma

Helsingin Sanomat uutisoi tänään kuinka työhön halutaan lihaksikas, sitkeä maratoonari. Jos työntekijä ei näytä vahvalta saattaa hän syrjäytyä. Artikkelin aihe on tärkeä ja vakava: Suomikin näyttää imevän päivä päivältä enemmän vaikutteita anglo-amerikkalaisesta kulttuurista. Siellä tällainen äärimmäisen ulkonäkökeskeinen kulttuuri on jyllännyt jo pitkään. Terveys -ja fitness-buumia käsitteli osuvasti kesäkuussa myös Imagen päätoimittaja Heikki Valkama. Imagen pääkirjoituksessa hän kirjoitti mm. seuraavasti:

"Kuntoilun tarkoitus on tuottaa tehokkaita yhteiskunnan jäseniä. Sureja ja Stubbeja, jotka kuntoilun avulla yltävät yhä suurempiin suorituksiin stressaavassa ympäristössä. Itsensä kehittäminen, jaksaminen, aivojumppa, älyvaatteet, lääkkeet. Kaiken keskiössä on Minä 2.0, parempi työntekijä, parempi suorittaja."

Valkaman kirjoitusta jaettiin kesällä melko runsaasti sosiaalisessa mediassa. Ainakin itse törmäsin siihen tämän tästä ja jaoin sen itsekin Facebookissa. Yllättävää kuitenkin oli se miten moni suhtautui kirjoitukseen nuivasti ja näytti ohittaneen kokonaan sen pointin. Todella moni tulkitsi Valkaman kirjoituksen niin, että terveiden elämäntapojen, liikunnan ja itsestä huolehtimisen sijasta täytyisi vain heittäytyä sohvalle, syödä epäterveellisesti ja tuprutella sikaria sen minkä ehtii. Valkaman pointti oli mielestäni siinä, että terveydellä, liikunnalla ja hyvällä ravinnolla on vain välinearvo: selvitä yhä paremmin koko ajan epäinhimillisemmäksi muuttuvassa oravanpyörässä. Tätä ajatusta moni ei joko löytänyt, tai sitten halusi vain sivuuttaa sen täysin. Suhtautuminen muistutti fanaattisempien uskovaisten suhtautumista: jos arvostelet heidän "hyvän ja terveen" elämän kääntöpuolia sinut nähdään olevan epäterveellisten elämäntapojen kannattaja. Äärimmäisen itsekeskeistä kehonpalvontaa arvosteleva onkin hölmö joka "ei ymmärrä huolehtia itsestään" ja vaikkei ruma olisikaan, tulee sellainen olemaan koska ei kannata Hyvää elämäntapaa (TM). Tällöin työelämän muuttuminen koko ajan vain ulkonäkökeskeisemmäksi on lähinnä hyvä asia. Jyvät vain erotellaan akanoista!

Palataan vielä HS:n juttuun. Siinä mainittiin, kuinka ennen palkattiin kaiken näköisiä ihmisiä. Nyt siivojankin on näytettävä siltä, että hän "huolehtii itsestään". Olen tämäntyyppiseen suuntautumiseen törmännyt toimiessani kehitysvammaisten parissa. Heidän työllistymisensä on muita ihmisiä paljon vaikeampaa, mutta Luovin ammattiopistot tekevät kovasti töitä kouluttaakseen heitä ja löytääkseen jokaiselle työpaikan. Vaikka ongelmia on paljon enemmän kuin vammattomilla, myönteisiäkin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Kesko on ryhtynyt palkkaamaan yhä enemmän kehitysvammaisia työntekijöitä. Näistä työntekijöistä monilla on Downin oireyhtymä, mikä on ko. ihmisestä helposti havaittavissa oleva asia. Down-ihmisten työkyky on yleensä kehitysvammaisten kärkikastia, mutta helposti erottuva ulkonäkö asettaa nimenomaan haasteita. Tästä syystä väitänkin, että alati kasvava nuivuus "rumia ihmisiä" kohtaan ei koske vain harvalukuisia ihmisiä. Se koskee kaikkia. Mitä enemmän ajatellaan niin, ettei Down-ihminen sovi työhön ulkonäkönsä ja olemuksensa vuoksi, sitä helpommin siivoojaksikaan ei kelpaa hyvän työkyvyn omaava, lievästi ylipainoinen nainen. Pitäisikö sekin vain hyväksyä "välttämättömänä pahana", että yhä useampi peruskoulun opettajakin menee kauneusleikkaukseen? Itselleni on tullut sellainen käsitys, että mitä suuremmasta kasvukeskuksesta on kyse, sitä useammin ihmiset ajattelevat tällaisen olevan vain "normaalia", vähät välittäen kuinka ns. "rumien" ihmisten käy. Mikä on sinänsä ironista, että juuri kaupunkeja mainostetaan kaikkein suvaitsevimpina paikkoina elää Suomessa. 

Kuka tästä kaikesta hyötyy? Ainakin jossain määrin "menestyjät", jotka ainakin toistaiseksi kokevat olevansa turvallisen kaukana "rumien" ihmisten karsinasta. He voivat nukkua yönsä hyvin, koska heillä ei ole minkäänlaista pelkoa keikahtaa tuohon hyljeksittyjen ryhmään. Rumien työttömyyskin on mitä todennäköisimmin heidän oma vikansa— mitäs ovat rumia eivätkä edes viitsi tehdä asialle mitään! Tietysti tästä hyötyvät myös eri alojen toimivat jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden parantaa omaa ulkonäköään, kuten vaikkapa leikkauksin. Silmien laserleikkauksiakin markkinoidaan sillä, että ne ”parantavat esiintymisvarmuutta”, vaikka varsinaisesti on kyse vain näön korjaamisesta. Ei kuitenkaan ole sattumaa, että laserleikkausten mainonnassa viitataan toistuvasti esiintymiskykyyn ja itsevarmuuteen. Ihmisten epävarmuutta omasta itsestään käytetään häikäilemättömästi hyväksi. Kyse on laajemmasta länsimaisen yhteiskunnan ongelmasta: valinnan vapauden nousemisesta arvoksi jota ei (muka) saisi kyseenalaistaa. Jos ihminen haluaa jotain, kuten vaikkapa kauneusleikkauksen, sitä ei saa arvostella, tai muuten olet samalla tavalla paha kuin Päivi Räsänen. Ihmisen halu johonkin tällaiseen on (muka) aina vain yksilön oma valinta jossain tyhjiössä, eikä se (muka) vaikuta millään tavoin yhteiskuntaan laajemmin. Eikö? Miten sitten on tultu tähän, että kauniit ja vahvat saavat parhaat paikat? Luotatko siihen, että olet huomenna sellainen itsekään? Kun normaaliuden tila kapenee päivä päivältä, huomenna sinäkin voit olla ruma.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän OssiOjutkangas kuva
Ossi Ojutkangas

P.S. Oma lukunsa on sitten se, halutaanko Suomeenkin tuoda tieten tahtoen amerikkalaistyyppistä ajattelua osaamisen suhteen. Yhdysvalloissahan ihminen tarkoittaa eri asiaa jos hän sanoo vaikkapa osaavansa soittaa kitaraa. Amerikkalaisen tapauksessa tämä yleensä tarkoittaa sitä, että hän on vähän soittamista kokeillut ja osaa ehkä soittaa hädin tuskin yhden kappaleen kertosäkeistön. Jos taas suomalainen sanoo soittavansa kitaraa, on hän todennäköisesti opetellut sitä jo vuosia, ehkä jopa kymmeniä ja saanut mahdollisesti ihan ammattitaitoista opetustakin. Amerikkalainen ei valehtele, vaan tarkoittaa "osaamisella" aivan erityyppistä osaamista. Ok, mutta onko hyvä jos Suomessa yhä useampi joka sanoo soittavansa kitaraa, ei enää sitä osaakaan sillä tavalla kuin ennen on ymmärretty? Riittääkö se, että on hyvä habitus, ulkonäkö ja olemus?

Tässä asiassa olen törmännyt "kulttuurieroihin" jo suomalaisten kanssa keskustellessa. On esimerkiksi ihmisiä jotka sanovat osaavansa espanjaa. Itse varon sanomasta niin, koska koen osaavani sitä aika heikosti ennen kaikkea espanjalaisiin verrattuna. Ulkomailla asuessa ja vieraalla kielellä opiskellessa saa jatkuvasti tuntea olevansa huono ja tottua siihen, ettei kaikkea ymmärrä. Moni myös luulee, että kielen "sujuva osaaminen" tarkoittaa sitä, että olet kävelevä tietosanakirja. Joku kysyy sinulta "mitä tuo tarkoittaa" ja jos et tiedä, jäit kiinni: etpäs osaakaan! Ehkä kohdallani on kyse myös siitä, että olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta jossa sanoilla on aika kova paino. Jos sanon osaavani espanjaa ja ihmiset tietävät että siellä asun, on sitä sitten osattava PERKELEEN hyvin (käytännössä yhtäkään virhettä ei sallita), jotta en osoittautuisi valehtelijaksi. Tästä syystä minun on joskus vaikea suhtautua ihmisiin jotka sanovat osaavansa espanjaa, vaikka minun näkökulmastani katsottuna he eivät sitä paljoakaan osaa. Mutta ehkä minun käsitykseni siitä mitä osaaminen tarkoittaa on vanhentunut ja "uusi uljas ihminen" paitsi menee mukisematta kauneusleikkauksiin, osaa espanjaa, venäjää, portugalia, ties mitä kaikkea vähemmällä vaivannäöllä kuin minä. Kätevää toki heille, mutta minä en enää puhu samaa kieltä.

Käyttäjän HenriKarjalainen kuva
Henri Karjalainen

Käsittelemäsi ilmiö muistuttaa kovasti yhdysvaltalaista predestinaatio-oppia. (Tämä uskonnollinen ajattelu menee käsittääkseni suurinpiirtein seuraavasti: Hyvät ihmiset on etukäteen valittu, joten heidän asiansa ovat paremmin jo maan päälläkin. Näin ollen ihmiset, joiden asiat ovat huonosti, ovat pahoja. Sosiaaliset normit voivat taipua tähän suuntaan.) Olisi mielenkiintoista tietää onko tässä kyseessä kyseisen mentaliteetin rantautuminen Suomeen.

Ihmisten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa vaikuttaa monenlaiset melko alkukantaiset seikat, sekä assosioimme positiivisia asioita keskenään ristiin(Nk. Haloilmiö). Jos ihmisellä on yksi hyvä tekijä, oletetaan muidenkin tekijöiden olevan keskimääräistä parempia.

Ihmisihanteiden ja arvojen vaikutukset ovat monimutkaisia. Ihmiset, jotka ovat kunnianhimoisia, saattavat pyrkiä monella eri tavalla kohti vallitsevia ihanteita. Näin ollen yhdenlaisten ihanteiden saavuttaminen voi kertoa muidenkin ihanteiden saavuttamisesta.

Yhteiskunnallisen statuksen vaikutus itsetuntoon ja itsekunnioitukseen voi näkyä myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ihmisihanteet puolestaan vaikuttavat käsitykseen sosiaalisesta statuksesta. Vallitsevat ihmisihanteet siis voivat ohjata sitä, ketkä ovat itsevarmoja sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa.

Positiivisten mielikuvien luominen itsestään ja omien kykyjen liioitteleminen on yhdistettävissä hyvään itsetuntoon, sillä vaatii jonkinlaista rohkeutta ensinnäkin ottaa vastuuta siitä, ettei tuota pettymystä muille ihmisille, ja toiseksi myös kyetä selviämään mahdollisista epäonnistumisista tai sellaisten pelkojen realisoitumisista.

Nämä tekijät tekevät näistä tiettyjen seikkojen arvostamisesta hieman itseään toteuttavia ennustuksia.

Terveys, fyysinen kunto ja tällaiset asiat voivat vaikuttaa ihmisen psyykeeseen ja olemukseen muillakin tavoilla. Keskittymiskyky on parempi ja jaksaminen samoin. Mitä ne kaikki konkreettiset sosiaalisista konstruktioista riippumattomat positiiviset tai negatiiviset korrelaatiot mahdollisesti ovatkaan, ne voivat silti olla eriteltävissä toisistaan.

Mediassa vähän liiaksikin viljelty narsismi sana liittyy myös näihin tekijöihin. Henkilöllä voi olla pakkomielteitä omasta itsestään tai todellisuudessa hyvin heikko itsetunto, jota pakonomaisesti yritetään pönkittää valheellisesti tai uskotaan autenttisesti omiin suurenmoisiin kykyihin. Vaihtoehtoisesti toisenlainen tyyppi, joka ei välitä muista ihmisistä, eikä pelkää mitään epäonnistumisia tai riskejä, vaan kylmästi laskelmoiden toimii aina itselleen edullisimmalla tavalla on myös omiaan luomaan positiivisia mielikuvia ja vaikuttamaan itsevarmalta.

Tällaisesta kehityssuunnasta voi seurata myös että ns. ikävän persoonallisuuden omaavat ihmiset menestyvät paremmin yhteiskunnassa kuin vastuulliset ja välittävät ihmiset. Poliitikassakin on paljon oman edun tavoittelijoita.

Asiantuntemukseltaan oikeasti pätevät ihmiset eivät välttämättä vaikuta haastattelutilanteissa pätevimmiltä, sillä ihmisten käsitys omasta kyvystään on luonnollisestikin hieman vinoutunut: Ihmiset, jotka omaavat vain vähän asiantuntemusta luulevat olevansa taitavia (Kuten Amerikkalainen kitaristi esimerkissäsi) ja vastaavasti pätevät ihmiset tuntevat omat rajansa paljon paremmin ja tietävät paljon enemmän siitä mitä eivät tiedä, ja näin ollen ilmaisevat itseänsä kykyjään vähättelevämmin. Tätä kutsutaan Dunning-Kruger ilmiöksi. En tosin tiedä onko siihen liittyvien tutkimusten aineisto miten kulttuurisidonnaista, esimerkiksi jos mainitsemasi kulttuuriero tuon Amerikkalaisen kitaristin pitää paikkansa, tällöin ilmiössä olisi selvä ero kulttuurien välillä. Lisähuomautuksena tämä ei silti tarkoita että välttämättä pätevämpi ihminen vaikuttaisi kyvyttömämmältä kuin kyvyttömämpi, vaan kyse on suhteellisesta erosta.

Minusta on olennaista että erilaisissa tehtävissä erilainen luonteenlaatu on sopivinta. Tästä näkökulmasta on erityisen haitallista jos valloillee pääsee ajatus että tietyn tyyppiset ihmiset ovat sopivimpia kaikkiin tehtäviin.

Esimerkin vuoksi ajatellaan negatiivista ja ongelmakeskeistä ihmistä, joka aina löytää jonkun huonon puolen asiasta kuin asiasta. Tällaisen luonteepiirteen voi selittää monella tavalla sen suhteen että mikä aiheuttaa kyseisen käyttäytymisen, mutta jos työtehtäviä mietitään niin on minusta myös mahdollista pohdiskella sitä missä tilanteessa tällainen luonteenlaatu on sopiva? Mielestäni hyvänä esimerkkinä voi toimi esimerkiksi prosessinhoitaja ja siihen liittyen jonkinlaisen onnettomuusriskin minimoiminen. Ei ole erityisen hyödyllistä jos ihminen on positiivinen ja rohkea kohtaamaan haasteita epäröimättä, jos tehtävään sisältyy olennaisesti riskien välttäminen ja niihin varautuminen. Vastaavasti jos tämän tyyppisen ihmisen sijoittaisi vaikkapa asiakaspalvelutiskille hotellin vastaanottoon niin lienee kovinkin selvää, ettei välttämättä persoonallisuus ole parhaimmillaan. Tuohon tehtävään varmaankin sopii parhaiten iloinen ja sosiaalisesti miellyttävä ihminen, joka tilanteessa kuin tilanteessa uskaltaa aina tehdä jotain. Näiden esimerkkien paikkansapitävyydestä en mene takuuseen, mutta itse erilaisten persoonallisuuksien erilaiset soveltuvuudet ovat minusta melko selvä juttu.

Kiteytetysti kolme pointtia:

Minusta erilaisten positiivisten asioiden välillä voi hyvinkin vallita keskinäisiä suhteita, ja fyysisesti hyväkuntoinen ja miellyttävä ihminen voi olla monestakin syystä hyvä valinta erilaisiin tehtäviin.

Yleisesti positiivisiksi miellettävistä asioista huolimatta, minusta on tärkeää kiinnittää huomiota erilaisten ihmisten erilaisiin soveltuvuuksiin. Yksi ihmistyyppi ei sovi joka tehtävään.

Valheellisuuden siirtyminen ihmisihainteisiin - luotettavuuden tilalle - on minusta hyvin huolestuttava kehityssuunta, mikä seuraa pinnallisista imagokeskeisistä ja itsekkäistä arvoista.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Se on vain se jäävuoren huippu. Ihmiset alitajuisesti reagoivat erilailla ulkonäön pohjalta. Se on ärsyttävä huomata itsessä ja sitä kautta myös muissa. Että ketä katsoo puhuessa, kenen mielipidettä kysyy jne.

Se olisi aika yllättävää lopulta, että tällainen sosiaalinen otus kuin ihminen ei olisi elementissään juuri toisten ihmisten olemuksen, ulkonäön, hajun jne. tulkinnassa.

Mutta tarkoittaako se, että vain kauniit pärjäävät? Se riippuu toki kauneuden tai rumuuden määritelmästä.

Kun "rumuus" patologisoidaan, sitä voi käsitellä ja sen voi ohittaa, mutta mitään uutta missään tuossa ei ole, paitsi tosiaan mahdollisesti se, että tietoisesti korostetaan ulkonäön merkitystä. Se taas on elimellisesti kiinni narsistisessa kuluttajakulttuurissa ja identiteetissä, jonka osasia ollaan, haluttiin tai ei.

Kaikki on symbolia ja jatketta. Brändiä. Minusta se on vastenmielistä ja siitä pitäisi pyrkiä eroon. Takaisin maailmaan, jossa on vain tarpeita, päämääriä ja välineitä. Mutta aika yksinäinen olo tulee hyvin äkkiä sen ajatuksen kanssa.

Käyttäjän miljasaresvaara kuva
Milja Saresvaara

Olen myös pistänyt merkille samaa. Tämänkin tyyppisiä vaatimuksia työssä ja jopa laajemmin yhteiskunnassa puolustellaan esim. vetämällä keskustelu ääripää-kinaamiseksi, tyyliin "olisiko sitten parempi jos tämän (supermainion ihmis-ihanteen) sijaan oltaisiin vain ..(-lisää tähän kaikki mahd. negatiivinen mitä keksiä voi-)".

Kun samaan aikaan on ihan ok jutustella tällaista mitä HS:n jutun konsultti:

"Ei ole väärin kiinnittää huomiota työnhakijan ulkonäköön.
...Ulkonäkö korreloi aina jossain määrin henkisten ominaisuuksien kanssa. Kokenut konsultti tarkkailee soveltuvuustestauksessa työnhakijan kasvojen mikroilmeitä. Ne ovat pieniä, tiedostamattomia ilmeitä, jotka kertovat ihmisen persoonallisuudesta."

Minusta tämä on jopa hälyttävän vinksahtanutta puhetta. "Mikroilmeitä".. Ihmisen varsinaisesti ulkonäön tai satunnaisten esim. nopeiden katsahdusten lattiaan - perusteella ei tehdä yhtään laajempaa analyysiä tai johtopäätöksiä persoonallisuudesta. Kuulostaa pseudotieteilevältä roskalta, jossa yhtä hyvin voisi sanoa että ehdottomasti, korkea otsa on älykkyyden merkki, tai jotain muuta vastaavaa.

Toki ihmiset soveltuvat eri hommiin erilailla.
Lienee kehnohkon työtilanteen syytä että aletaan valikoimaan kohtuullisen samanarvoisista, useista työhakijoista jo ulkonäön ja kaikenlaisten paidanvärien perusteella, varmaan. Siinä samalla enenee kilpailukeskeisyys (yhä edelleen) yhteiskunnassa.
HS:n artikkeli ed. jatkaa;

"Asiantuntijoilla ja tutkijoillakin on painetta tehdä itsestään brändi, houkutteleva ja puoleensavetävä paketti, joka herättää kiinnostusta.
...Työntekijän pitää osata vedota työnantajaan esteettis-emotionaalisesti", (tutkija J.Parviainen TaY. sanoo).

Minusta itsestään brändin luominen ja erityisesti ekstrovertti sosiaalinen luonne ja (itsensäkkin) "myyminen", ovat kykyjä kuten laulutaito. Pystyyhän sitä hiukan muutkin oppimaan jotenkin, mutta silti se on ominaisuus joillekkin.
On tosiaan vielä näitä jotka kehuvat estoitta osaavansa seitsemää kieltä, tosiasiassa osaten ehkä paria, ja muista ehkä muutamia sanoja ja lauseita. Jotkut osaavat kehua ja korostaa itseään todella vakuuttavasti ja uskottavasti, vaikka olisi kuinka onttoa jopa koko juttu. Onhan sellainen ominaisuus (vakuuttava kauppaaminen) toki jonkinlaiselle kauppiaalle hyvästä, mutta sen tyyppisen tyylin nostaminen hyveeksi ja tavoitelluksi läpi kaikkien alojen, tai jopa yleensä ottaen, ei ole järin kannattavaa tai järkevääkään.

Käyttäjän OssiOjutkangas kuva
Ossi Ojutkangas

Tuo brändin luominen omasta itsestä on tullut vastaan jo ihan nykytaiteen opintojen myötä. Pärjätäkseen nykyisen kaltaisessa maailmassa ja taiteen kovasti kilpaillulla kentällä taiteilijan on kyettävä brändäämään itsensä. Sitä väkevämmin, mitä enemmän korostetaan vielä nyky-etuliitettä. Mikä sitten johtaa usein siihen, että varsinkin aloittelevat taiteilijat tekevät tahallisen provokatiivisia teoksia ihan vain herättääkseen huomiota ja luodakseen itsestään kuvan "puhuttelevana", "keskustelua herättävänä" ja "provokativiisena" taiteilijana. Ok, tuollaisten tempausten joukossa on ihan onnistuneitakin tapauksia, mutta pääsääntöisesti sanoisin niiden olevan yleensä juuri pelkkiä provoja, eikä todellakaan ajan hammasta kestävää nykytaidetta. Toisin sanoen nykytaiteilijat keskittyvät taiteen tekemisen sijasta liian usein oman brändinsä ja tunnettuutensa kehittämiseen - valitettavan usein varsinaisen taiteen kustannuksella.

Edellä kuvailemani kaltainen tendenssi on siis yksi ääripää, jota esiintyy siis ennen kaikkea suurissa kaupungeissa. Spektrin toisessa päässä ovat sitten taiteilijat jotka eivät halua tai osaa brändätä itseään ollenkaan. Tällaisiin törmää useammin Suomessa. Joukossa on siis todella taitavia ja osaavia tyyppejä, mutta jotka eivät esimerkiksi "kaupallisuuden" pelossa halua ollenkaan tuoda itseään esiin, ajatellen sen tahrivan itsensä ihan kokonaan. Tämäkään ei ole kovin hyvä juttu varsinkaan taiteilijan itsensä kannalta. Varsinkin jos se menee niin pitkälle, ettei taiteilija halua hankkia itselleen edes nettiin portfoliosivua koska sekin on "itsensä huoraamista". Eipä niitä hienojakaan töitä kukaan tule kotoa hakemaan jos niistä kukaan ei tiedä.

Sanottakoon kuitenkin, että taiteilijan työ on aika poikkeuksellista muistuttaen enemmänkin yrittäjän työtä. Niin sanottu tavallinen työssäkäyvän ihmisen ei ole ainakaan tähän asti tarvinnut tehdä itsestään kummoistakaan brändiä, siis sillä tavalla myydä itseään eteenpäin. Nykyajassa erikoista onkin se, että tällainen vaatimus (sosiaalinen normi jota ei kuitenkaan ääneen sanota, mutta odotetaan silti) tarkkailla omaa itseään (ja sitä miten se istuu vaikka oman työpaikkansa imagoon) kohdistuu ihan kaikkiin työssä käyviin ihmisiin. Ainakin viimeistään silloin kun työnhaku on päällä ja käydään niissä työhaastatteluissa toisten arvioitavina.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

"Nykyajassa erikoista onkin se, että tällainen vaatimus (sosiaalinen normi jota ei kuitenkaan ääneen sanota, mutta odotetaan silti) tarkkailla omaa itseään (ja sitä miten se istuu vaikka oman työpaikkansa imagoon) kohdistuu ihan kaikkiin työssä käyviin ihmisiin."

Tuo peilaaminen on juuri sitä tyylipuhtainta onttouutta mitä olla voi. Eli se tilanne, kun ei katsokaan maailmaa suoraan, vaan sitä katsotaan peilin kautta "Miltä minä näytän siinä". Ja sitten haalitaan siihen asioita ja ihmisiä, jotka saavat minut (maailman) näyttämään hyvältä. Se on kestää huonosti mitään kriittistä tarkastelua. Tyrmistyttävää on, että moinen tapa tarkastella maailmaa on "ihan ok" tai "suositeltavaa", vaikka se johtaa juuri kaikkiin niihin asioihin, joita lopulta päästään tyrmistelemään nykajassa. Että miksi on substanssi hukassa kaikessa, määrä korvaa laadun ja kehitys on kestämätöntä jne.

Freudin perikunta on suurempi pahantekijä kuin Hitler koskaan.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #7

Aivan, mutta mitä hyppäys Freudiin ja perillisiinsä tarkoitti?

Käyttäjän miljasaresvaara kuva
Milja Saresvaara

Varsin tuttua kuvalliselta alalta tuo juttu, kun itsekkin siltä alalta. Monelle taiteilijalle ei järin kaupallinen ja kilpailutettu ala ole kovin herkkua. Kyllä pitää yrittää taipua rustailemaan hakemuksia ja net-sivujakin. Itse tosin kuulun osin joukkoon jolle on aika vaikeaa se itsen kauppaaminen, ja joskus olen ajatellut (koskee nyt kaikkia aloja taas), että saattaapi olla että lukuisissa työhaastatteluissa se toisten kavereiden ekstroverttius on vienyt voiton.

Myönnän, että siksi osin ärsyttää tällaiset "mikroilmeiden" syynärikonsultit ym, vieläpä, jotka on tarkkaamassa "pienimpiäkin nyansseja" ihmisistä joista tekevät analyysejä ja johtopäätöksiä jotka muka kertoo niin paljon persoonallisuudesta. Onko pienikin vilkaus jonnekkin merkki jostain. Olen kuullut vierailta kaikenlaisia kommentteja itsestäni kautta rantain, ja aika ihmeellisiä käsityksiä on, joskus täysin päinvastaisia keskenään näkemykset.
On olemassa hyviä ihmistuntijoita ja reaktioidenlukijoita (joitain), mutta ainakaan järin nopeasti ei mitään luotettavaa kuvaa oikein saa.

Toimituksen poiminnat