Ossi Ojutkangas — sodassa kaikkia vastaan "En yritä loukata ketään erityisesti, vaan tasapuolisesti kaikkia." - Kalervo Palsa

Pariisin iskut ja länsimainen nihilismi

Ranskaan kohdistuneet DAESHin toteuttamat terrori-iskut järkyttivät Suomessakin monia. Niin minuakin, enkä varmaan siksikään kyennyt heti iskujen jälkeen tuoreeltaan kommentoimaan tapahtunutta. Järkytykseltä voi olla vaikea muodostaa asiaan edes auttavasti koherenttia näkökulmaa. En yritä muodostaa täydellistä näkökulmaa nytkään, vaan tyydyn pohdiskelemaan joitain seikkoja jotka iskujen jälkeen ovat eteeni tulleet etenkin sosiaalisessa mediassa. Monet ovat pohtineet kirjoituksissaan, kuinka terrori-iskut tulisi jatkossa torjua. Tuohon itsessään todella laajaan (ja tärkeään) aiheeseen en tässä kirjoituksesani mene. Tyydyn toteamaan, että jotain on pakko tehdä. Voi olla, että Ranskan jatkamat pommitukset ovat hyvä juttu. Ehkä. Pomminvarma en voi olla. Helpompaa on nähdä kalpeita avistuksia siitä mihin suuntaan meidän ei tule mennä. En esimerkiksi toivo, että tällaisten tapahtumien seurauksena eurooppalaiset muuttuisivat yhä enemmän vihollisensa, iskun tehneiden terroristien kaltaiseksi. Vaikka toimenpiteitä vastaavien terroritekojen ehkäisemiseksi täytyy tehdä, ovat terroristit voittaneet jos muutumme heidän kaltaisiksi. Joku pohti Hommaforumilla kuinka osat Syyriaa ja Irakia voitaisiin pommittaa ydinaseilla tasaiseksi. Minua ilahdutti, että Hommallakin joku osasi kysyä:  jos niin tekisimme, olisimmeko yhtään terroristeja parempia?

Kun olen käsitellyt esimerkiksi länsimaista edistysuskoa tai muita länsimaisen kulttuurin kipupisteitä, käsitykseni länsimaista on saattanut näyttää varsin synkältä. Toisaalta en noista aiheista kirjoittaisi jos vakavissaan ajattelisin ”pelin olevan pelattu”, ajatellen ettei mitään olisi enää tehtävissä. En varmaankaan sano tätä tarpeeksi usein ääneen, mutta sanon sen kuitenkin nyt: hyvin monet asiat Euroopassa ja länsimaissa ovat parhaalla tolalla koko maailmassa. Vaikka kritisoitavaa löytyy aina, yhteiskuntamme on myönteisellä tavalla diversiteettiä suosiva ja sen yksilöillä on lähtökohtaisesti ihmisarvo. Pariisin iskut olivat suora hyökkäys tuota yhteiskuntaa – meitä kaikkia vastaan vastaan. Tästäkin syystä iskut voivat yhdistää monia eurooppalaisia – heitäkin jotka ovat monista kysymyksistä ja yksityiskohdista eri mieltä. Tämän vuoksi en voi ajatella esimerkiksi niin, että Hommaforumille kirjoittavat olisivat lähtökohtaisesti jotenkin ”pahoja ihmisiä”. Olen hyvin monien yksittäisten kirjoittajien kanssa eri mieltä (esim. ydinpommitusnäkemys), mutta monet Homman kirjoittajat ovat myös joskus oikeassa. Havainnot voivat olla oikeita, vaikka ratkaisuehdotukset poikkeaisivatkin omistani. Samalla periaatteella en voi myöskään hyväksyä ajatusta siitä, että muslimit olisivat lähtökohtaisesti pahoja. Silti on voitava todeta, että terroristit olivat muslimeita. Se ei ole sama asia kuin muslimien leimaaminen terroristeiksi. Ainakaan itse en tarkoita sitä niin. Mikä ei tietenkään estä tahallista väärin ymmärtämistä.

Homman kirjoittajat, ynnä muut ”nuivat” eivät ole mikään uusi asia ja heistä on keskusteltu paljon jo ennen terrori-iskua. Pariisin iskuista seuranneessa keskustelussa olen kuitenkin ihmetellyt enemmän niiden näkemyksiä, jotka identifioituvat vahvasti ”nuivia” vastaan. Ei ole ollut mitenkään tavatonta törmätä esimerkiksi Facebookissa näkemykseen jonka mukaan ”Ranska on kerjännyt tätä”. Näkemyksen tueksi saatetaan tuoda esimerkiksi argumentit muslimien vähäosaisuudesta, epätasa-arvosta ja Ranskan kyseenalaiset teot siirtomaavallan aikoina. Tämä ihmetyttää minua siksi, että samaa päättelyketjua ei kuitenkaan hyväksytä toisessa kontekstissa. Kun James Hirvisaari totesi norjalaisten sosiaalidemokraattien kestämättömän politiikan olevan pääsyy Breivikin tekemään joukkosurmaan Utøyan saarella, kyseinen päätelmä tyrmättiin täysin – ja hyvästä syystä. Yhtään sen enempää en voi uskoa, että Pariisin iskujen vastuu kuuluu ensisijaisesti ranskalaisille, eurooppalaisille tai kenelle muullekaan kuin terroristeille itselleen. Väärin. Muulla tavoin ajatteleminen itse asiassa edellyttää hyvin kyseenalaista suhtautumista ihmisiin joiden joukosta terroristit nousevat. Aivan kuin muslimit olisivat lapsia joita länsimaalaiset eivät ole onnistuneet kasvattamaan oikein. Itse asiassa eräässä Facebookin keskustelussa yksi tällainen ”hyvä ihminen” oli vakavissaan tuota mieltä. Hän rinnasti itse lähi-idän muslimit lapsiin, joiden kasvattamisessa eurooppalaisten täytyy toimia lempeästi ja voimatoimet terrorismia vastaan rinnastuvatkin kielteisesti lasten fyysiseen kurittamiseen. Tuon luettuani pohdin samaa kuin usein Hommaforumiakin lukiessani: ette voi olla tosissanne. Yllättävän moni kuitenkin näköjään voi. 

Kaikesta oikeaa mieltä olevana ”hyvänä ihmisenä” väsymättömästi esiintyvä Vesa Linja-aho iski kirveensä kiveen. Hän piti Ranskan lippua ”ongelmallisena” ja siksi arvosteli sen käyttämistä surun ja tuen ilmaisussa Facebookin profiilikuvissa. En kiistä ongelmallisuutta itsessään, mutta miksi siitä on pakko keskustella juuri nyt? Miksi keskustelu pitää viedä pois Pariisin iskuista, aivan kuin eurooppalaisten, entisten siirtomaaherrojen tekemät teot olisivat aina kaiken keskipisteessä? En voi välttyä ajatukselta, että tällainen huomion siirtäminen länsimaiden tekoihin onkin paradoksaalisesti osoitus juuri siitä mitä arvostellaan, eurooppalaisesta imperialismista jossa kaiken keskipiste on juuri se mitä valkoinen eurooppalainen tekee tai on joskus aiemmin tehnyt. Siitäkin tulee toki voida keskustella, mutta ei nyt kun tarkoitus on puhua terroriteoista joiden vastuu on yksinomaan niiden tekijöillä. Keskustelu Ranskan lipun ongelmallisuudesta ja mahdollisista negatiivisista konnotaatioista ei-eurooppalaisten silmissä kuuluu vaikkapa kolonialismia käsittelevään yliopiston kurssille tai aihetta käsittelevään blogikirjoitukseen. Sen tuominen Pariisin terrori-iskuista osoittaa huonoa makua ja älyllistä laiskutta aivan kuten Hommalla esitetty ajatus tiettyjen alueiden nukettamisesta maan tasalle. Molemmat edustavat vähän eri tavoin paketoitua länsimaista nihilismiä joka pohjaa samanlaiseen masentuneen ihmisen logiikkaan. Tällä tavoin näennäisen vastakkaiset leirit muistuttavat paljon toisiaan. Tässä kohtaa oma kyynisyyteni loppuu. Uskon, ettei suurin osa eurooppalaisista loppujen lopuksi ajattele noin. Siksi meillä on vielä toivoa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän OssiOjutkangas kuva
Ossi Ojutkangas

P.S. Pieni lisäys ennen kuin joku älähtää kommenteissa siitä kuinka leimaan kirjoituksellani masentuneita. Todettakoon disclaimerina, että EN ajattele kaikkien masentuneiden kannattavan Syyrian/Irakin pommittamista maan tasalle tai syyttävän terrori-iskuista länsimaita itseään, tai ylipäätään ajattelevan vastaavalla tavalla nihilistisesti. Sen sijaan pointtini on, että molempien näkemysten taustalla on samantyyppistä logiikkaa johon olen törmännyt juurikin enemmän tai vähemmän (ei välttämättä diagnosoitujen) masentuneiden ihmisten kohdalla. Joskus muinoin olen itsekin seurannut samantyyppisiä ajatuspolkuja, joten voin osin puhua myös omakohtaisesta kokemuksesta. Kun kyynisyys kasvaa tarpeeksi suuriin mittasuhteisiin, sitä voi hyvällä omalla tunnolla kutsua nihilismiksi. Silloin sitä on hyvin vaikea pitää enää minään vakavasti otettavana validina tarkastelutapana, asenteena tai työkaluna todellisuutta analysoidessa ja vakavasti otettavien mielipiteiden muodostuksessa. On myös iso aste-ero siinä, pohtiiko tällaisia lämpimikseen itsekseen ja omille läheisilleen, vai tuuttaako niitä jotenkin vakavasti otettuina argumentteina julkiseen keskusteluun. Jos tekee jälkimmäistä, joutuu kohtaamaan väistämättä arvostelua. Se voi tuntua ikävältä, mutta sellainen seuraa jo ihan länsimaisesta sananvapaudesta.

Oma kysymyksensä on myös se, keskustellaanko itse aiheista vai käydäänkö metakeskustelua siitä kuinka keskustelua tulisi käydä. Jos ei halua keskustella aiheesta X, yksi kätevimpiä temppuja sivuuttaa tuo keskustelu on ohjata keskustelu siihen kuinka aiheesta tulisi keskustella ja mikä on sovelias tai sopimaton tapa siitä puhua. Ok, jos noin haluaa tehdä, olisi suoraselkäistä sanoa että haluaa vaihtaa puheenaihetta ja kertoa miksi haluaa sitä vaihtaa. Katson, että eurooppalainen kulttuuri on kehittynyt nykyiseen muotoonsa paljolti myös siksi, että vaikeistakin asioista on keskusteltu ihan oikeasti eikä vain ikuisesti vaihdettu aihetta tai siirrytty erinäisten retoristen temppujen avulla metakeskusteluun. Vaikeista aiheista keskustelu edellyttää yleensä omalta mukavuusalueelta poistumista ja juuri siksi sitä aihetta kutsutaan vaikeaksi. Jos tarkoituksena on päästä keskustelussa eteenpäin (ja joskus löytää edes jollain tavalla kehityskelpoisia ehdotuksia joilla ratkaista asiaan liittyviä ongelmia) ei ratkaisu ole keskustelun pakeneminen. Sellaisen yritykseksi katson perusteluista riippuen myös monet syytökset siitä, että jostain keskustellaan ”väärin”. Joskus ”väärinkin” keskusteltu on parempi kuin ettei keskustella ollenkaan.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Joskus mietin että onko se vaikea aihe jota vältämme näissä "nuivien ja suvakkien" mittelöissä kuitenkin sukupuolikysymys tai suhde feminismiin.
Kaikki oikeistoterroristit tai ehkä kaikki terroristit nykyään vaikuttavat syvästi antifeministisiltä. Feminismistä on vaikea keskustella koska harva tunnustautuu feministiksi, on helpompi tunnustautua suvakiksi. Tämä viimeinen ainakin koskee itseäni. Samalla kun vaistonvaraisesti kavahdan nuivassa ilmapiirissä olevaa antifeminismiä saatan itsekin surra patriarkaatin lahoamista. Esim koin Kaarina Kaikkosen tunnetun työn jossa oli siniharmaita miestentakkeja suurkirkon portailla voimakkaana nostalgiana suhteessa kauniiseen patriarkaattiin. Kuva näytti tietysti myös moskeijalta jossain väkirikkaassa ja köyhässä maassa. Oikeastaan me suomalaiset olemme valtionsotaluterilaisuudessa melko lähellä islamin ihanteita eli jonkinlaista hartaiden ja vakavien miesten suunnatonta kunnioitusta. Meillä sitten myös naiset samaistuvat tuohon ihanteeseen eivätkä kovin korosta feminiinisyyttään joka leimataan kevytmieliseksi tuossa kontekstissa. Pyhyys on nöyrä vaatimaton mies. Sen ihanteen voi sisäistää sekä mies että nainen.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Syyt ja seuraukset eivät lakkaa olemasta, vaikka ne olisivat "väärin".

Kyllä, Ranska on toimillaan päässyt sille listalle, jossa olijoihin nämä iskut kohdistuvat. Ei sen sanomisessa ole mitään väärää. Tosiasioista ei kuitenkaan kannata vetää moraalisia johtopäätöksiä.

Toki tietty karman laki on helppo nähdä; Teoilla on aina seurauksia ja ne seuraukset on hyvä ymmärtää. Muuten on vain idiootti. Sodalla on uhrinsa. Nykyaikaisessa, epäsymmetrisessä sodankäynnissä ne ovat lähes aina siviilit.

Minäkään en ymmärrä länsimaista omahyväisyyttä. Se on hirveä, kauhea itsepetos, jolle koko nykyaikainen yhteiskuntapolitiikka pohjaa. "Muut" ovat niitä, jotka onnistuvat tai epäonnistuvat pelkästään "meidän" kauttamme.

Me olemme kaikki ihmisiä. Pelkäämme, vihaamme, rakastamme, toivomme jne. Ei meillä ole mitään viisastenkiveä. Emme me ole irti ihmisyydestä ja puolijumalia.

Konflikti on vasta alkanut ja se tulee kestämään ehkä jopa sukupolvia. Sen kisan voittaja ei ole todellakaan selvillä. Sitä kisaa ei käydä pommeilla tai aseilla, vaan lisääntymiskyvyllä, jälkeläisten selviämisellä ja sisäisellä koheesiolla. Kollektivismi vastaan individualismi.

Konflitki on nimenomaan seurausta länsimaisesta uusimperialismista. Uudesta maailmanjärestyksestä ja kriisiseistä, jonka se aiheuttaa ja joka aiheutetaan tahallisesti kaikissa niissä maailmankolkissa, jotka eivät nielaise syöttiä - muutu kuluttajiksi uskomaan talouden kaiken korjaavaan voimaan, vaan palvovat epäjumalia ja kivikautisia kuvatuksia ennemmin kuin rahaa.

Täysin viaton on vain idiootti tai täysin korruptiosta vapaa, rehellinen ihminen. Kummatkin ovat auttamatta kyvyttömiä toimimaan valehtelijoiden maailmassa. Loput ovat vain pahoja, joiden pahat teot palaavat lopulta koputtelemaan ovelle tavalla tai toisella. Yleensä se menee niin, että suoranaiset pahantekijät ovat itse turvassa ja kärsimään pääsevät heihin yhdistetyt ihmiset. Ranskan hallitusten toimet kostetaan kansalaisille. Terroristien teot kostetaan heidän uhreilleen. Ei se oikein ole, mutta viha vaatii kohteen. Se sairastuttaa vihata ihmisiä tai asioita, joihin ei yletä. Se johtaa pahimmillaan itsetuhoon.

Jos Ranskan isku pitäisi jollekin vielä kostaa, giljotiinit pitäisi kaivaa taas esiin ja sopimuksia repiä. Kostamisessa on vain se, että siinä saa heittää itsensä menemään koston mukana. Pitää kuolla itsekin. Islamistiterroristille se ei ole homma eikä mikään. Eikä pankkiirille. Eikä byrokraatille.

Toimituksen poiminnat